Kyllähän se niin on, että uistelu on kivaa. Se on rentouttavaa ja jännittävää, ja kun on radio, myös sivistävää ja hauskaa (kun kuulee kepu -juttuja). Loppusyksyiset uistelureissut taas ovat myös kuntoa ja pakkaskestävyyttä kohottavia. Ainakin kun paatti pitää ensin etsiä ja sitten kaivaa puolen metrin tuiskukinoksesta.
Mikä tämä oikein on? – Varaustupa vai autiotupa?
Metsähallituksen mökit olivat varattuja tänä vuonna aina lokakuun ekalle viikolle saakka. Joten päästiin perinteiselle syksyn järvireissulle vasta lokakuun 10., kun maas ol hanki ja järvet jäässä. Paitsi Inarijärvi. Lumenluonnin jälkeen paiskasimme venhon Inarin kylältä järveen loiskis vain, ja pöröttelimme Petäjäsaaren lapinlumoiselle varaustuvalle.
Ihastuin, kun huomasin, että mikään ei ollut edellisvuodesta muuttunut. Kaasu ja puut liki loppu, jääkaappi ei vieläkään toiminut, aurinkopaneelissa sama kiinnileikannut akku ja soutarikin vuosi, juuri samasta kohdasta kuin viime vuonnakin. Vuokrakin oli sama kuin keskikesällä. Pätkin jäljelle jätettyjä jättiläispöllejä jättiläisoksineen veetuksen vallassa, kunnes totesin, että selkähän tässä halkeaa ennemmin. Haluaisin samanlaisen busineksen kuin mitä tämä on, asiakas tekee kaiken ite, myös siivoaa tullen mennen, ja jos jotakin puuttuu, niin ”kyllä Late tuo puita heti, kun kelekalla pääsee…” kuten vuokraaja tiedusteluumme ystävällisesti ilmoitti.
No, otimme asenteen, että olisimme muka autiotuvassa, ja heti veetuskin lensi rommintuoksuisena takan kautta hittoon. Vaimo ja muksu (kun on vielä pieni ja nuori) eivät oikein välitä uistelusta, joten jäivät aamuisin marjoja etsimään ja koiran kanssa penkomaan minkkejä.
Vaikka Saariselällä oli lähtiessä ollut lähes 10 asteen pakkanen, oli järven lämmittämä ilma mukavan oloinen. Vesi näyttikin vielä paikka paikoin +12 astetta, ulkomittari + 6. Suuntasin kokan kohti Kasaria ja veivailin plaanarit ulos ym. mitä asiaan tietty kuuluu. Koska olin yksin, oli myöhäissyksy ja autopilottikin vielä paketissa, päätin käyttää pintavaappuja. Kala oli koko kesän ja syksyn löytynyt matalikoilta, ja jos paatti yllättäen pitäisi kiven edessä pysäyttää olisivat kelluvat vetimet helpompia veivata kotiin.
Ja sitten vedettiin, niinku tosissaan, neljä aamua, päivää ja iltapäivää syvältä ja matalalta penkoilta ja virtauksista, pelleillä ja pölleillä. Aina kämpälle saapuessani vaimo odotti lämpimänä lämpimässä saunassa, muksu vaati nähdä olemattomia kaloja, ja koira ulisi nousevaa täysikuuta. Syötiin lihaa ja makaronia, nautittiin yömyssyt, katseltiin revontulet ja taas Esa aamulla kalaan.
Neljässä vavassa yhtäaikaa kala kiinni!
Vasta viimeisenä päivänä ennen lähtöpäivää napsaisi aamupäivällä kaksi kiloista taimenta aivan Petäjäsaaren pikkusaarten väliköiden matalikoilta. Sitten uistelu jatkui vanhoilla merkeillä, koko päivänä ei nykyäkään. Iltahämärä alkoi levittäytyä idästä, kun sitten tapahtui jo odottamaton ja mahdoton, iso taimen nappasi savukalanväriseen vaappuun. Sen sanon, että ainakin B-tähti Chuck Norris olisi ihmetellyt, miten taidokkaasti ylipainoinen kaljamahaLindholm osaakaan viuhkia ja heilua ja pomppia ja repiä ja kirota. Järvellä oli nimittäin koko reissun ajan myös erittäin tuulista. Juuri minuutteja ennen kalan napsua, kuin ulvova noita, nousi hurja lounaismyräkkä, joka nosti käsittämättömästi ainakin metriset aallot, vaikka tuulimatkaa oli vain kymmenisen kilometriä Inarin kylälle. Vene oli käännettävä vielä kaiken lisäksi sivutuuleen, koska alapuolella oli saaren ranta ja vastaiseen se ei pysynyt sekuntia kauempaa suunnassaan. Aaltoja tuli keulasta sisään.
Sitten kun täpinässä astuin takakaukaloon, naamaani lämähti hämähäkinverkko, joka osoittautui tuulen puoleisiksi plaanarin kuitusiimoiksi. Tuuli toi ne sisään! No siinä, hieno homma! Kala vei siimaa, kääntyi, ui vastatuuleen, ja suoraan neljään perävirtaan siirtyneen plaanarisiimaan sikin sokin sekaan. Mitä helkuttia nyt teen, häh!!??? Ei stanan stana!!! PERRRKULE! Ja vene keikkui kuin hullu känninen lehmä. Ja sitten sain niin suuren yliannoksen adrenaliinia, että järki hämärtyi ja aloin veivaamaan siimaköyttä käsin tupaan, vaikka jättiläiskala todennäköisesti lähtisi. Vaan ei hylännyt Herra, sillä pimenevässä illassa ilmestyi perävirtaan aivan moottorin taakse välähdys taimenen hopeaa. Se otti minut nähdessään hurjan spurtin, ja pakko oli luistattaa siimanuoraa nyrkistä vaikka se oikeesti sattui. Vene jo läheni keikkuen liian lähelle pohjoista rantaa, kun päätin vetäistä kalan väkisin haaville, ja väkisin sen teinkin. Mutta kalapa ei päässytkään irti, koska oli näköjään jo ainakin kahdessa jollei kolmessa vaapussa kiinni! Iskun aika, kurkotin haavin jäistä kuolemaa uhmaten kalan taakse, ja päästin siiman. Kala valui haaviin. SAALIS! HEI HIHII!
Ei se sitten kooltaan mikään kauhea kuitenkaan ollut, 2,57 kiloa, mutta ehdottomasti kokemuksena hurjimpia vetouistelukokemuksia toistaiseksi. Sitäpaitsi kala on luonnonarvoltaan ja elämässään aina arvostuksen arvoinen, on se iso tai pieni.
Kämpällä sitten savustettiin illalla pienemmät kalat. Aamulla vaimo, poika ja koira lähtivät kotiin Saariselälle. Itse jäin vielä kahdeksi viikoksi järvelle odottamaan vaikeuksia eli jäiden tuloa, mutta se onkin jo toinen tarina…
Esa Lindholm, ensi vuoden Cup mestari.
