Heinäkuun viimeisen lauantain iltapäivä oli pitkällä, eivätkä kotihommat kiinnostaneet. Jotakin ajanvietettä täytyi keksiä, lähtisikö kalalle, lentämään vai mitä sitä tekisi? Kalastus alkoi tuntua siihen paikkaan parhaalta vaihtoehdolta, olihan ilmakin aika hyvä, tuuli oli tosin aika navakka. Ei muuta kun kalavehkeet autoon ja matkaan. Vene odotti Nellimin satamassa valmiina lähtöön. Satamaan mennessä pistäydyin baarissa munkki kahvilla. Asta paistaa niin makoisat munkit. Nellimin baarissa on aina niin alkukantainen tunnelma lauantai-iltaisin, suosittelen lämpimästi Nellimissä kävijöille. Satamassa tuuli tuntui aika navakalta, eikä Inarille lähtö enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta. Onneksi mukana oli heittokalastukseen soveltuva vapa ja vieheitä, joten ei muuta kuin kohti Kessiä ja sen lukuisia järviä ja lampia. Olihan siellä tiedossa muutama paikka, josta saa komeita ahvenia, ainakin pilkillä.
Uistin lensi kerta toisensa perään milloin kirkasvetiseen järveen milloin hieman tummahkoon lampeen. Useimmiten uistin tuli takaisin tyhjänä, eivät edes ahvenet seuranneet. Haukikin oli hieman laiskalla syönnillä. Vain joitain pieniä, alle kilon, haukia tuli. Ei yhtään kunnon jänkäkoiraa. Osasi se tämäkin kalastusmuoto vastustaa, kun sikseen tuli. No, hauen kohtalo oli aina sama koosta riippumatta… Metsäjärven kierros alkoi umpeutua, viimeinenkin lahukka oli kierretty, eikä saaliilla päässyt retostelemaan. Ahvenia tuli muutama, 200g-300g, mutta ei kunnon ahventakaan. Uistin molskahti järveen. Kelausta aloitellessani silmäkulmassa vilahti jotakin tummaa lahukan takaisella jängällä. Poro, kävi mielessäni. Onpa köyryselkäinen po… KARHU, KARHU, perkele se on KARHU ja tuli vinosti minua kohti tuulen päältä. En joutanut seuraamaan uistinta, vaan se kolahti vavan kärkeen, kun hyppäsin rannimmaisten mäntyjen suojaan. Katse seurasi karhua, joka tuli kohti järveä kuin aave, reipasta käyntiä maata nuuskien. Vasta nyt huomasin pienemmän karhun tulevan perässä. Oliko emo pentunsa kanssa? Katse haki myös epätoivoista pakoreittiä. Lähtisikö juoksemaan pakoon… Hetken järkeily pelasti tilanteen. Juoksemalla ei pakoon pääse, puuhun ei kannata kiivetä, ainut ase on puukko, joten nauti tilanteesta ja seuraa mitä tapahtuu. Tätä olit vuosia toivonut metsässä kulkiessasi, nyt se tapahtui!
Karhut tulivat järven rantaan, jossa törmäsivät minun jälkiin. Jäljet aiheuttivat välittömän valpastumisen. Emo nousi hetkeksi kahdelle jalalle, veti vainua ja katseli ympärilleen. Karhut olivat aukealla rannalla noin 60-70 m:n päässä. Siinä katsellessa päättelin pienemmän olevan eraus, koko verrattavissa suureen koiraan. Eraus ei suuremmin jälkiäni noteerannut, mutta emon käytös tarttui myös siihen. Karhut kääntyivät tulosuuntaansa. Seurasin karhuja rantamäntyjen katveesta lumoutuneena, tämä oli villiä luontoa parhaimmillaan. Ajatuksissa ristikko tapaili karhun lapaa… Karhut liikkuivat erittäin vaivattomasti, turkki aaltoili käynnin tahtiin niiden palaillessa tulojälkiään pitkin. Silloin tällöin ne poimivat jotakin suuhunsa, hillojako vai jotain muuta, se jäi epäselväksi. Emo vilkuili ympärilleen tämän tästä kuin varmistaakseen turvallisen ympäristön, epäillen kuitenkin jotakin.
Karhujen palattua hieman kauemmas, jossa ne ensin havaitsin, ilmestyi joukkoon kolmas KARHU. Se oli myös pieni, eraus sekin. EMO ja KAKSI ERAUSTA samaa matkaa, voiko luonto tarjota jotakin parempaa? Tilanteen tarkkailulle olosuhteet olivat hyvät; reipas tuuli, joka vei hajut ja peitti äänet, ja tarkkailtavana oli KARHUJA, jotka eivät pystyneet paikallistamaan minua!
Karhujen mentyä parin sadan metrin päähän tuli eka kerran mieleen kuvan ottaminen, mutta ei ollut kameraa mukana. Koitin kännykkäkameralla, mutta ei siitä saanut mitään selvää. Olisi vaikka kiikari, mutta ei. Ensi kerralla on kamera mukana!
Karhut hävisivät vähin äänin tulosuuntaansa. Karhun käyttäytyminen oli näköjään sitä kuin olettaa voi. Vaaran uhatessa poistutaan ääneti paikalta. Lienevätkö käyneet tuulen alla tarkastamassa, minkä näköinen uhka siellä vaani. Hetken päästä huomasin adrenaliinin vaikutuksen. Hieman kiihtynyt pulssi, ajantaju hämärtynyt, kädet hikosivat. Kyllä ne hieman vapisivatkin! Pienoinen jännitys tällaisessa tilanteessa lienee normaalia. Ei sitä silloin huomaa, kun tilanne on kuumimmillaan, mutta jälkeenpäin.
Karhujen mentyä teilleen ei kalastus enää tuntunut miltään. Uistinta heitellessäni mielessä pyöri karhujen kohtaaminen. Katse harhaili ympäriinsä kuin karhuja hakien… Voi v… , minä näin KARHUJA, villejä KARHUJA. 15v olen Inarin metsiä ja vesiä kolunnut ja aina toivonut näkeväni karhuja, mutta tänään minä ne näin. Muutenkin nämä olivat ensimmäiset villit karhut, jotka olen Suomessa nähnyt. Kalareissulla Kanadassa aikanaan niitä näkyi muutama, mutta Suomessa vasta nyt. Hirvenpyynnissä Kainuussa on karhu ollut haukussa muutaman kerran, kaatolisenssikin oli, mutta näkemättä ja kaatamatta ne ovat jääneet.
Pannulle ei tältä reissulta paljoa tullut, mutta voiko tämän parempaa kalareissua kuitenkaan monesti sattua? Karhujen kohtaaminen oli sykähdyttävä kokemus, joka ei hevillä unohdu, ainakaan ensimmäinen kohtaaminen. Karhut palasivat toistuvasti mieleen kotia palatessa. Täytyy odotella vielä reilu kolme viikkoa ja alkaa karhun metsästys! Mitäpä se metsämies muuta voisi suunnitella tällaisen kohtaamisen jälkeen!
Pasi Härkönen
JK. Karhu jäi kaatamatta.
