| |
|
Kalastusmatka Meksikoon Karibianmerelle 5-19.4.2011
Helsinkiin lentokentälle 5.4 klo 5.00 kokoontui 29 aamuvirkkua Meksikoon lähtijää. Mukana oli kalastajia ympäri Suomea Utsjoelta Helsinkiin. Naisiakin lähti matkaan 5 ja Inarin uistelijoita 9.
Lensimme Helsingistä Saksaan Frankfurtiin ja sieltä Amerikkaan Houstoniin. Atlantin ylitys oli pitkä 10 h 40 min ja Jenkkilässä vastaanotto tyly ja tarkka. Jonotettiin ja tarkastettiin yli 2 tuntia, pari meistä pääsi tarkempiinkin tutkimuksiin. Myöhästyttiin seuraavalta lennolta, mutta matkaa jatkettiin 3 tunnin kuluttua. Vihdoin saavuimme Meksikoon Cancuniin, jossa oli bussi ja hotellin väki meitä vastassa. Jatkoimme bussilla etelään 60 km Playa del Carmeniin ja majoituimme hotelliin Hacienda Paradiseen.
Hotelli oli pieni ja viihtyisä. Työntekijät olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Hotellissa ei ollut montakaan muuta asukasta, joten takapiha uima-altaineen oli pääosin vain meidän käytössä.
Kalastuspäiviä meille oli varattu 5 ja kalastuspäivien välissä oli aina 1-2 rantapäivää. Meillä oli käytössä 6 venettä 2-3 hengen miehistöineen. Kalalle lähti 24 henkeä ja venettä kohti oli siten 4 innokasta pyytäjää. Aamuisin klo 8 matkustimme kahdella pikku bussilla 25 km etelään Puerto Aventurasiin ja iltasella takaisin. Täällä oli kapteeni Ricksin uisteluvene-armada. Satama oli tosi upea. Meriveneitä oli pienemmistä uisteluveneistä suuriin loistojahteihin. Lisäksi satamassa oli altaita mereneläville. Niissä uiskenteli delfiinejä, rauskuja, haita, merileijonia ja manaatteja. Kalastamaan lähdimme aina klo 9 ja satamaan palasimme klo 17, se on kalamiehen työpäivä.
Kalastusveneet olivat hieman eritasoisia, ei mitään luksusveneitä. Kaikissa oli kuitenkin aurinkokatos, penkit olivat pehmustetuista sohvista jäälaatikoihin ja hytti, siististä vähemmän siistiin wc-tiloineen. Parissa veneessä oli kalanväsytystuoli veneen perässä, muissa veneissä kalanväsytys hoitui jäälaatikon päältä. Vapoja oli pyynnissä kerralla 6 ja sivuille laskettiin 2 houkutin yhdistelmää, jotka pärskyttivät vettä veneen takana vieheiden etupuolella. Vieheinä käytettiin syöttikalaa ja etupuolella oli joissakin värikäs houkutushuppu. Syöttikalat olivat n. 25 cm pituisia, sillin näköisiä ja piikkinokkaisia. Vetovauhti oli 10-15 km/h ja vieheet pomppivat pinnassa.
Grönin Pauli testasi 30 cm Karikon puukalaa. Heti tuli n. 10 kilon barracuda. Toisella yrittämällä tuli Karikon palasia.
Jo ensimmäinen kalastuspäivä opetti meitä, kuinka kuuma on Karibian aurinko ja millainen on merisairaus. Usean kalastajan iho punoitti illalla aika arasti. Vaikka Suomen lipulla varustetussa veneessä on jäälaatikollinen vettä, olutta ja limpparia, piti juoda lisäksi elektrolyytti-mehujuomia nestehukan estämiseksi. 50-kertoiminen aurinkovoidekaan ei estänyt palamista auringon alla, varsinkaan epätasaisesti levitettynä. Kolmasosa oli ensimmäisenä päivänä merisairaana ja ruokki kaloja laidan yli. Tällä tempulla oli muuten etua kalansaamiseksi. Lääkkeet auttoivat merisairauteen, kunhan muisti ottaa ennakkoon ja useamman.
Vieheet panttiin pyyntiin jo kilometrin päässä satamasta. Uistelimme etelään pitkin rannikkoa kohti Tulumia ja takaisin. Ranta oli koko ajan näkyvissä 1-3 km päässä. Muutakin uisteluveneitä oli näkyvillä, mutta veneet hajaantuivat merelle etäälle toisistaan. Ensimmäiset kalahavainnot tehtiin lentokaloista ja niitä jahtaavista pedoista. Veneen kippari ja miehistö usein huomasivat kalat meressä ja tiukalla käännöksellä vene ajettiin nopeasti kohdalle. Ja sitten iski. Oli hienoa nähdä vavan taipuvan ja siiman juoksevan kelalta. Kalat olivat usein parvissa ja useampikin saattoi olla samaan aikaan kiinni. Iskun jälkeen marliinit, purjekalat, doradot ja barracudat hyppäsivät korkealle ilmaan ja komeita loiskahduksia nähtiin useita. Tonnikalat taas sukelsivat syvyyksiin. Meillä oli veneissä vapavuorot ja se oli onnettaren käsissä minkälaisen vonkaleen kanssa pääsi taistelemaan. Iso marliini pani vapamiehen tosi koville Karibian kuumassa auringossa, siinä hauis meni maitohapoille ja silloin vaihdettiin seuraava kaveri vapaan. Siiman katkotuksiakin tuli muutamia. Marliinit ja purjekalat käytettiin nopeasti veneessä kuvattavana ja laskettiin takaisin mereen. Osa näistä vapautettiin vedessä perukkeen kosketuksen jälkeen. Muut kalat otettiin kyytiin ja syötäväksi. Satamaan saapuessa saalis merkattiin lipuin veneen mastoon. Näin näki minkälaisen saaliin kukin vene oli saanut. Lähes joka päivä otimme osan suurista fileistä mukaamme ja veimme läheiseen ravintolaan, jossa meille sitten kokattiin usealla eri tavalla valmistettu herkullinen dorado- ja tonnikala-illallinen.
Kokonaissaalis oli 115 kalaa, mikä tekee n. 4 kalaa/vene/päivä. Päiväsaalis vaihteli 11 kalasta 32 kalaan. Tyynimpänä päivänä saalis oli heikoin. Hieman myös oli havaittavissa kipparille annettavan tippimäärän vaikutus kalamäärään. Kaloja tuli 8 eri lajia, kappaleet ja suluissa suurin kala. Sinimarliini 1 (50 kg), valkomarliini 9 (68 kg), purjekala 36 (45 kg), dorado 39 (22 kg), barracuda 12 (10 kg), tonnikala 13 (7 kg, tämä kilomäärä on vain osa kalaa, hai vei siitä yli puolet), wahoo 3 (12 kg) ja king fish 2 (10 kg). Veneissä ei ollut puntareita, nämä ovat miehistön antamia arvioita. Näitäkin piti vielä tarkistaa, ovatko ne kiloja vai paunoja.
Muina päivinä teimme pari yhteistä retkeä. Chichen Itza-retki oli upea. Kohde on parhaiten säilynyt mayakaupunki Jukatanin niemimaalla ja nähtävillä on astronominen observatorio, temppeli sekä 24 metriä korkea pyramidi, El Castillo. Chichen Itza on yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Retken päätteeksi kävimme uimassa cenotella, kaivossa vai oliko se tippukiviluola. Toinen retki oli Tulumin mayaraunioille ja Xel-Ha luonnonpuistoon. Täällä jälkimmäisessä snorklailimme komeassa kalaisassa laguunissa. Playa del Carmenissa on upeat hiekkarannat. Hotellilta oli vain puoli kilometriä sinne. Kuluihan ne päivät kivasti sielläkin aurinkovarjon alla maatessa, maisemia katsellen ja nesteitä nauttien 35-40 asteen helteessä.
Vesa Tolonen
Virkistys- ja pilkkiviikonloppu Hammasjärvellä 11.-13.3.2011
Inergian henkilökuntaan kuuluvana ja Inarin Uistelijaseuran tilintarkastajana sain 9 seuran jäsentä ja Jesse-pojan innostumaan virkistysviikonlopusta yhtiön kämpällä Hammasjärven erämaassa.
Mukaan ehti myös Vesan kalakaveri Reijo Jylhä. Kuudella kelkalla ja rekivarustuksella lähdettiin liikkeelle. Autokalustoa jätettiin Pasasjärven parkkiin.
Kämppä oli peruslämmin henkilöstön vilkkaan käyttösesongin tiimoilta. Aloittelevana, kylläkin veneettömänä uistelijana täytyy heti kättelyssä mainita tärkein huomio ihmisistä, jotka kalastus- ja retkeilyaiheen pariin ovat kokoontuneet ja yhteisiin tapahtumiin vihkiytyneet: joko porukka oli keskivertoa parempaa ainesta tai sitten tämä kokoonpano kantaa nimeä Parempien Ihmisten Pilkkiseura, johon pyrkijöillä täytyy tietyt kriteerit täyttyä…Ajatus perustuu huomioon viikonlopun ajalta: Kaikki asiat vain tapahtuivat. Mitään eikä ketään tarvinnut käskeä tai kehottaa töihinsä ja kysymyksessä olivat kuitenkin 11 hengen hyvinvointiin ja ravitsemukseen liittyvät asiat.
Vähänkö meinasi tulla vilu, kun odoteltiin Repen kalaonnea. Rautu nappasi vihdoin pilkkiin, mutta se karkasi tuossa jäänreunan ja käsituntuman välimaastossa. Jesse juoksi empaattisena paikalle ja kysyi: Olisitko sinä halunnut sen kalan? – Odoteltiin vielä puoli tuntia ja sitkeys palkittiin. Repekin sai rautunsa jään päälle ihailtavaksi
Kuoppajärven kodalle pölähti 10 hengen polkupyöräporukka Tsekinmaalta. Miehet olivat paluumatkalla 400 km:n/10 vrk:n huviretkeltä Ivalo-Sevetti-Jäämeri ja takaisin. Kyllä maailmaan mahtuu kaikenlaista kulkijaa näilläkin selkosilla, missä alkuperäisten asukkaiden tiheys on alle 2 henkeä/km². Siitä riitti juttua vielä seuraavaan päiväänkin, samoin Japanissa meneillään oleva maanjäristys ja tsunami. Japanissa asuu noin Suomen kokoisella alueella 120 miljoonaa ihmistä, asukastiheys 337/km². Mihin ne kaikki siirretään, jos saarivaltiossa käy asuminen mahdottomaksi?
Sää oli mukavasti miinuksen puolella vaihdellen puolipilvisestä lumisadekuuroihin. Sunnuntaina palasimme kevään kauneimmassa säätilassa, täydellisessä auringonpaisteessa kotiinpäin. Rautujärvellä pilkkimisen lomassa nautimme Paavon hetkeä aikaisemmin savustaman rautusaaliin. Yhteistuumaiset kommentit olivat: Sairaan hyvää! Jatkoimme kaunista metsämaisemareittiä Koijerijärvelle, jossa moottorikairoilla ilmestyi tuota pikaa parikymmentä pilkkireikää ja niiden valtaamat kiertäjät. Paavo näytti meille ahvenpilkkimisen mallia neljän perättäisen ahvenen vedolla. Muiden saalis oli yhteensä kaksi kalaa ja elämännautintoja. Pia sai kevään ensi pisamat ja kauneusunet kelkan päällä.
Teksti: Marja Heikinheimo
Kuvat: Vesa Tolonen
Toinen kohtaaminen karhun kanssa, 3.9.2009
Maastontiedustelua
Kävelin hiljalleen pilkotettua polkua kohti pohjoista, ämpäri ja virveli mukana. Tarkoitus oli keräillä hilloja ja yrittää virvelillä isoja ahvenia metsäjärvistä sekä katsella hiukan maisemia.. Elokuu oli puolessa ja hilla-aika lopuillaan. Katselin hilloja mennessäni polunvarren jängiltä, mutta huonolta näytti hillojen suhteen. No, yritetään sitten kaloja muutamista metsäjärvistä. Polkua pitkin tuli mies ja nuori nainen vastaan. Raatailimme hetken niitä näitä. Olivat taivaltaneet Sevetistä läpi Vätsärin erämaan tavoitteena Nellim. Kuuden päivän vaellus oli lopuillaan ja matkaväsymystä oli havaittavissa. Aikoivat tilata taksin tienvarteen loppumatkaa varten. Kosteat kelit oli latistanut tunnelmaa, mutta maisemiin olivat ihastuneet. Kivisiä maisemia ihmettelivät. Kyselivät kaikenlaista; marjastuksesta, kalastuksesta, karhuista. Mitään ei häiriöksi asti, tuumasin, ennen kuin toivottelimme toisillemme hyvää matkaa.
Kalansyönti metsäjärvillä oli huono, kuten Inarilla tänä kesänä, vain muutama pikkukala. Kiertelin muutamia lähijärviä kalastaen ja välillä jängiltä hilloja etsien. Saalis ei ollut kummoinen. Jänkiä kierrellessäni havaitsin jonkin muunkin hamunneen hilloja mukaansa. Pehmeässä kohdassa jäljet näkyivät selvästi ja kuivalla osuin lahokannolle, joka oli hajotettu laajalle alalle kankaalle. Jängän reunassa metsäniemekkeessä oli makaus, josta oli hyvä näkymä jängälle ja suojainen poistumistie metsän puolelle. Karhu eleli ilmiselvästi lähialueella. Eikähän se paikka kaukana ole, jossa edellisenä kesänä tapasin karhut. Liekö tuttuja?
Jahti
Jahtikauden alettua kävin alueella pari kertaa, mutta en tavoittanut karhua. Muutamia lintuhaukkuja ja yksi lyhyt hirvihaukku, siinä reissujen anti. Ei ollut oikein koirastakaan tietoa, haukkuisiko karhua vai ei. Elokuun lopussa pääsin testaamaan koiraa kaksi tuntia vanhalla karhunjäljellä, jolle koirani veti narussa kovasti. Suuntana oli valitettavasti rajavyöhyke joten jahti ei tullut kysymykseen. Sammeli Pekkalalla oli tuore karhuntalja, jolla käytin myös koiriani, eivät pelänneet.
Syyskuun kolmas valkeni aurinkoisena ja lämpimänä joskin tuulisena. Päätimme käväistä vielä katsomassa näkyisikö karhuja ”tietopaikassa”. Kaitsun kämpällä Nellimissä olisi ollut hieman hommia, mutta jääkööt iltapäivään tai tehköön omistaja itse. Otin koirani ppu Jimin ja kku pennun Aatun mukaan pikku lenkille. Mukaan lähti myös Ate karhunpyyntiin ja Kai muuten vaan kahvistelemaan. Ajelimme pohjoiseen metsäautotietä ja painuimme metsään. Tuuli oli reipas ja etelän puolelta, joten etenimme sivutuuleen. Parin kilometrin päässä pienen metsälammin rannalla teimme tulet, kahvistelimme ja paistoimme makkarat. Pentukoira kaiveli mättäitä ja vanhempi tutki lähitienoota ovelan näköisenä.
Kävelimme kivikkoista vaaranrinnettä vastaiselle jonkin matkaa ja käännyimme takaisin kohti autoa. Noustessamme vaaranrinnettä ylemmäs näkyi selviä merkkejä karhun oleskelusta alueella. Oli yrittänyt kaivaa pesää, mutta tainnut jäädä kesken. Olimme lähes korkeimmalla kohdalla, kun koira rupesi yllättäen haukkumaan vastatuulessa arviolta 300-400m:n päässä meistä. Hirvi varmaan, tuumasin kavereille. Kuuntelimme hetken haukkua, joka tuntui loittonevan. Kävelin reippaasti lähellä olevan pienen kumpareen päälle, toiset jäivät jälkeen ja kääntyivät hieman vasemmalle notkelmaan. Kku pentu Aatu jäi Aten ja Kaitsun luokse.
Kuuntelin kumpareella haukkua ja tutkin hieman karttaa miettien tilannetta. Karttaa tutkiessani hoksasin säpsähtäen, että haukku kuuluu nyt jo aika läheltä. Survaisin kartan taskuun ja katsoin haukulle päin. Ruskea pienehkö elukka tulee koiran edessä lähes kohti…mikäse tuo.. KARHU haukussa! Tilanne yllättää niin, että en kerkiä ottaa asetta ampuakseni vinosti kohti tulevaa karhua. Saatuani aseen ampumavalmiiksi on karhu jo katveessa kumpareen takana. Ate näki liikkeeni, otti aseen valmiiksi ja odotti, mitä tuleman pitää. Karhu tuli myös Aten eteen täysin yllättäen. Kun karhu tuli ampumahollille, niin olimme kaikki samassa linjassa. Karhu oli meidän välissä, n. 20m minusta ja hieman lähempänä Atea ja Kaitsua. Emme voineet ampua karhua siihen. Karhu teki tiukan käännöksen vasemmalle ja lähti laukalle. Mieleen piirtyi kuva, jossa karhun takaa näkyy Ate ja Kaitsu ja Aatu luimisteli hieman taaempana.
Seurasin karhua kiikarin yli ase valmiina. Kun karhu siirtyi riittävästi pois linjalta, niin hain laukkaavan karhun ristikkoon. Karhun täyttäessä koko kiikarin näkökentän yritin hakea sopivaa ennakkoa. Laukaus tuntui jäävän väkisin hieman taakse, mutta minkäänlaista vaikutusta en havainnut karhussa. Nopea latausliike, tähtäys ja laukaus.. ei havaittavaa vaikutusta… menikö ohi…ei per.. karkaako se… käväisee ajatus mielessä. Kolmas laukaus lähti kuten edellisetkin laukkaavaan karhuun suoraan sivulta. Silloin karhu kierähti voltin ja jäi paikoilleen kuperkeikkaa heittämään. ”Älä ammu enää, ei karkaa” huusi Ate. En luottanut kaveriin vaan ammuin vielä kerran, jolloin karhun liike lakkasi täysin. Latasin aseen lippaan täyteen ja lähestyin karhua takapuolelta ase ampumavalmiina. Karhu makasi kyljellään täysin liikkumatta. Tökin karhua kiväärin piipulla useamman kerran, eikä elonmerkkejä ollut havaittavissa, vaikka silmään tökkäsi. Jimikin haisteli karhua häntää heiluttaen. Karhu oli kuollut. Metsämiehen suurin unelma oli käynyt toteen, olin päässyt kaatamaan karhun oman koiran haukusta.
 |
 |
Ate laski karhusta veret. Siinä sitä sitten ihmeteltiin tilanteen nopeaa kehittymistä ja kerrattiin tapahtumia muutamaan kertaan, ihan kuin ison kalan kanssa. Ampuessani en huomannut mitään ennen kuin karhu jäi paikoilleen, mutta Kaitsu sanoi nähneensä jotakin ”turskahduksia” karhun kyljessä, kun laukaukset kajahtelivat. Ate ja Kai seurasivat tilannetta karhuun nähden takaoikealta. Jos Karhu olisi kääntynyt oikealle, olisi Atella ollut lähes esteetön ampumatilanne. Olipa kerrankin kaikki tuurit kohillaan, mutta meinasi tilanne yllättää täysin. Koska pidin haukkua hirvihaukkuna, en valmistautunut ampumaan ja karhu liikkui yllättävän nopeasti. Kaiken lisäksi kiväärin kiikarin suurennus oli maksimilla, joten karhu täytti koko näkökentän. Se haittasi ampumista. Sen varmaan muistaa seuraavalla kerralla vääntää pienemmälle jo metsään lähtiessä. Siitä tuli tuoreeltaan lähetettyä muutama tekstiviesti, kun kenttä löytyi. Samoin lähti ilmoitus viranomaisille. Tunnelma olikin sitten myöhemmin sellainen, että ”..karhu kaadettu laillisesti, poliisi tutkii asiaa..” eli syyllinen kunnes toisin todetaan.
Vuosikausia karhua pyytäneenä tuli pari vuotta aiemmin ajatus hankkia sellainen koira, että ”karhulla nahka löysällä”, joten otin Aatun. Aatun sukurasite karhulle on melkoinen, mutta siinä kaadolla tuli mieleen, että missä se Aatu nyt on kun ei näy? Katselin ympärilleni, niin jossakin 50m:n päässä mättäiden takana vilahteli mustaa. Tottapa tulee, kun aikansa värkkää. Vaan, eipä näkynyt sen koomin. Suolistimme karhun ja kannoimme korennossa tienvarteen. Kävelin tietä kilometrin autolle, mutta Aatu ei ollut sielläkään. No, metsäkö sen nieli? Kävelin vielä takaisin karhunkaatopaikalle, niin siellähän se Aatu tutki suoliläjää. Liekö pelästynyt ampumista vai mitä lie värkännyt, kun ei aiemmin uskaltanut paikalle.
Karhu nahkottiin Ivalossa kokeneen karhunkaataja Lasse Salmisen opastuksella. Kaikki laukaukset olivat osuneet noin kämmenen kokoiselle alueelle, mutta hiukan keuhkojen takapuolelle. Ainakin kaksi laukausta oli sellaisia, joilla olisi yksistään ollut kuolettava vaikutus melko pian. Veren hukka maksaosumasta olisi aiheuttanut kuoleman. Viimeinen laukaus osui takaraivoon, josta luoti löytyi nahan alta. Muut laukaukset olivat menneet karhusta läpi. Karhu oli trikiinivapaa pieni uros. Liha ei mennyt oikein kaupaksi mieluisaan hintaan, joten söimme sen itse. Lihapaino ruholla ilman päätä oli 32kg.
Illalla Kaitsun kämpällä Petäjänkuorimajärven rannalla Nellimissä lämmitettiin sauna ja kaadettiin karhu vielä muutamaan kertaan…
Pasi Härkönen
INARIN UISTELUKISA 2009
 |
 |
 |
 |
Lähtötunnelmia satamassa |
Veneet siirtyvät rauhallisesti kilpailualueelle |
Komea vonkale |
Voittotaimen pokaleineen |
Osallistuimme Vesan ja Teijan kanssa Inarin vetouistelukisaan 2009 ja samalla puolustimme edellisen vuoden 2008 suurin kala-sarjan voittoa samalla miehistöllä.
Koko kilpailuajan klo 10.00 lähtien vedimme samoilla vesillä kuin edellisenäkin vuonna saaliina vain 3 alamittaista harmaanieriää, jotka tietysti palasivat takaisin järveen. Kaikesta huolimatta pidimme kiinni etukäteen sovitusta kilpailutaktiikasta ja korjasimme taktiikkaamme vain siltä osin, että laitoimme lisää peltiä pyyntiin sen jälkeen kun toisella veneellä kilpailuun osallistunut Timo Tuohimaa soitti ja karkuutti miehistöineen puhelun aikana noin 4 kg:n taimenen aivan veneen vierestä siiman katkeamisesta johtuen.
Puhelun aikana kuitenkin selvisi isomusten purevan peltiä vaikka puhelu aika äkkiä päättyikin täysin painokelvottomiin sanoihin toisesta päästä…
Klo 17.45 aikaan sitten lopulta toisen takilan ylempi vapa oikeni äkkiä ja saman tien taipui aivan kaarelle jarrun huutaessa oikein kunnolla. Sain otettua vavan käteeni ja samalla tuli muutamia kymmeniä metrejä veneen takana hopeinen torpedo korkealle ilmaan.
Vesa antoi ruorin Teijalle ja tuli kiireesti tyhjentämään veneen perän muista vavoista. Saimme ihailla taimenen komeita hyppyjä kaikkiaan viisi kertaa ja samaa pääsivät katsomaan muidenkin ympärillä olleiden veneiden miehistöt. Laskimme muita veneitä olevan samalla selällä ainakin 11 kpl, joista lähimmät 4 venettä olivat vain 100-200 metrin päässä meistä.
Komea taimen talttui aika nopeasti ja tasan klo 18.00 aikaan pääsimme tuulettamaan ja kumartamaan Ukolle!
Kala punnittiin veneessä Rapalan digivaa`alla ja sille saatiin painoksi 5,170 kg.
Punnitustulos vielä varmuudeksi valokuvattiin.
Perkaamisen jälkeen kala punnittiin uudelleen ja saatiin painoksi 4,300 kg. Kisan virallisessa punnituksessa taimenen painoksi saatiin 4,290 kg ja sillä tuli toisen kerran peräkkäin suurin kala-sarjan voitto ja koko kilpailun toinen sija.
Kala oli naaras.
Jari Kaipainen, toinen Vesan puosuista
Kun viimeisimmän uisteluvarusteen – petkeleen – hommasin.
Lokakuu 2009
Kyllähän se niin on, että uistelu on kivaa. Se on rentouttavaa ja jännittävää, ja kun on radio, myös sivistävää ja hauskaa (kun kuulee kepu -juttuja). Loppusyksyiset uistelureissut taas ovat myös kuntoa ja pakkaskestävyyttä kohottavia. Ainakin kun paatti pitää ensin etsiä ja sitten kaivaa puolen metrin tuiskukinoksesta.
Mikä tämä oikein on? - Varaustupa vai autiotupa?
Metsähallituksen mökit olivat varattuja tänä vuonna aina lokakuun ekalle viikolle saakka. Joten päästiin perinteiselle syksyn järvireissulle vasta lokakuun 10., kun maas ol hanki ja järvet jäässä. Paitsi Inarijärvi. Lumenluonnin jälkeen paiskasimme venhon Inarin kylältä järveen loiskis vain, ja pöröttelimme Petäjäsaaren lapinlumoiselle varaustuvalle.
Ihastuin, kun huomasin, että mikään ei ollut edellisvuodesta muuttunut. Kaasu ja puut liki loppu, jääkaappi ei vieläkään toiminut, aurinkopaneelissa sama kiinnileikannut akku ja soutarikin vuosi, juuri samasta kohdasta kuin viime vuonnakin. Vuokrakin oli sama kuin keskikesällä. Pätkin jäljelle jätettyjä jättiläispöllejä jättiläisoksineen veetuksen vallassa, kunnes totesin, että selkähän tässä halkeaa ennemmin. Haluaisin samanlaisen busineksen kuin mitä tämä on, asiakas tekee kaiken ite, myös siivoaa tullen mennen, ja jos jotakin puuttuu, niin ”kyllä Late tuo puita heti, kun kelekalla pääsee...” kuten vuokraaja tiedusteluumme ystävällisesti ilmoitti.
No, otimme asenteen, että olisimme muka autiotuvassa, ja heti veetuskin lensi rommintuoksuisena takan kautta hittoon. Vaimo ja muksu (kun on vielä pieni ja nuori) eivät oikein välitä uistelusta, joten jäivät aamuisin marjoja etsimään ja koiran kanssa penkomaan minkkejä.
Vaikka Saariselällä oli lähtiessä ollut lähes 10 asteen pakkanen, oli järven lämmittämä ilma mukavan oloinen. Vesi näyttikin vielä paikka paikoin +12 astetta, ulkomittari + 6. Suuntasin kokan kohti Kasaria ja veivailin plaanarit ulos ym. mitä asiaan tietty kuuluu. Koska olin yksin, oli myöhäissyksy ja autopilottikin vielä paketissa, päätin käyttää pintavaappuja. Kala oli koko kesän ja syksyn löytynyt matalikoilta, ja jos paatti yllättäen pitäisi kiven edessä pysäyttää olisivat kelluvat vetimet helpompia veivata kotiin.
Ja sitten vedettiin, niinku tosissaan, neljä aamua, päivää ja iltapäivää syvältä ja matalalta penkoilta ja virtauksista, pelleillä ja pölleillä. Aina kämpälle saapuessani vaimo odotti lämpimänä lämpimässä saunassa, muksu vaati nähdä olemattomia kaloja, ja koira ulisi nousevaa täysikuuta. Syötiin lihaa ja makaronia, nautittiin yömyssyt, katseltiin revontulet ja taas Esa aamulla kalaan.
Neljässä vavassa yhtäaikaa kala kiinni!
Vasta viimeisenä päivänä ennen lähtöpäivää napsaisi aamupäivällä kaksi kiloista taimenta aivan Petäjäsaaren pikkusaarten väliköiden matalikoilta. Sitten uistelu jatkui vanhoilla merkeillä, koko päivänä ei nykyäkään. Iltahämärä alkoi levittäytyä idästä, kun sitten tapahtui jo odottamaton ja mahdoton, iso taimen nappasi savukalanväriseen vaappuun. Sen sanon, että ainakin B-tähti Chuck Norris olisi ihmetellyt, miten taidokkaasti ylipainoinen kaljamahaLindholm osaakaan viuhkia ja heilua ja pomppia ja repiä ja kirota. Järvellä oli nimittäin koko reissun ajan myös erittäin tuulista. Juuri minuutteja ennen kalan napsua, kuin ulvova noita, nousi hurja lounaismyräkkä, joka nosti käsittämättömästi ainakin metriset aallot, vaikka tuulimatkaa oli vain kymmenisen kilometriä Inarin kylälle. Vene oli käännettävä vielä kaiken lisäksi sivutuuleen, koska alapuolella oli saaren ranta ja vastaiseen se ei pysynyt sekuntia kauempaa suunnassaan. Aaltoja tuli keulasta sisään.
Sitten kun täpinässä astuin takakaukaloon, naamaani lämähti hämähäkinverkko, joka osoittautui tuulen puoleisiksi plaanarin kuitusiimoiksi. Tuuli toi ne sisään! No siinä, hieno homma! Kala vei siimaa, kääntyi, ui vastatuuleen, ja suoraan neljään perävirtaan siirtyneen plaanarisiimaan sikin sokin sekaan. Mitä helkuttia nyt teen, häh!!??? Ei stanan stana!!! PERRRKULE! Ja vene keikkui kuin hullu känninen lehmä. Ja sitten sain niin suuren yliannoksen adrenaliinia, että järki hämärtyi ja aloin veivaamaan siimaköyttä käsin tupaan, vaikka jättiläiskala todennäköisesti lähtisi. Vaan ei hylännyt Herra, sillä pimenevässä illassa ilmestyi perävirtaan aivan moottorin taakse välähdys taimenen hopeaa. Se otti minut nähdessään hurjan spurtin, ja pakko oli luistattaa siimanuoraa nyrkistä vaikka se oikeesti sattui. Vene jo läheni keikkuen liian lähelle pohjoista rantaa, kun päätin vetäistä kalan väkisin haaville, ja väkisin sen teinkin. Mutta kalapa ei päässytkään irti, koska oli näköjään jo ainakin kahdessa jollei kolmessa vaapussa kiinni! Iskun aika, kurkotin haavin jäistä kuolemaa uhmaten kalan taakse, ja päästin siiman. Kala valui haaviin. SAALIS! HEI HIHII!
Ei se sitten kooltaan mikään kauhea kuitenkaan ollut, 2,57 kiloa, mutta ehdottomasti kokemuksena hurjimpia vetouistelukokemuksia toistaiseksi. Sitäpaitsi kala on luonnonarvoltaan ja elämässään aina arvostuksen arvoinen, on se iso tai pieni.
Kämpällä sitten savustettiin illalla pienemmät kalat. Aamulla vaimo, poika ja koira lähtivät kotiin Saariselälle. Itse jäin vielä kahdeksi viikoksi järvelle odottamaan vaikeuksia eli jäiden tuloa, mutta se onkin jo toinen tarina...
Esa Lindholm, ensi vuoden Cup mestari.
Ukko pyllisti 26.6.2009 – kala karkasi
Alkukesä oli ollut kylmä, sateinen ja tuulinen. Inarijärvi oli ollut nihkeä antamaan kalaa. Vain yksittäisiä kaloja oli tullut sieltä täältä. Alkukesän ottivärit olivat vaihtelevia, kuitenkin sini-violetti voittoisia.
Nyt oli ihanteellinen uistelusää, ilma +16 C, vesi + 13 C, puolipilvinen ja heikko koillistuuli. Olimme liikkeellä viime kesän jättitaimen porukalla, Matti Martikainen ja Teemu Poussu vahvistettuna Rauno Poussulla. Lähdimme uistelemaan puoleltapäivin Ukonselältä kohti Mergamia. Heti tärppäsi alamittainen taimen, sen jälkeen oli hiljaista, kunnes klo 12.40 plaanarista irtosi siima ja räikkä alkoi päristä iloisesti. Teemu tarttui vapaan ja minä tyhjensin veneen perän vavoista.
Aluksi kala vei siimaa 50 m ja nousi pintaan veneen takana. Ja näytti siltä, että se alkaa seurata venettä. Sitten se painui pohjaan ja juroi sinne, vettä oli 25 m.
Siima alkoi loppua uhkaavasti, täytyy kääntyä takaisin kalan luo. Purimme toisen plaanarin pois ja ajoimme kalaa kohti ja saimme siimaa takaisin kelalle. Ajoimme hitaasti kalan ympärillä ja nostimme kaikki vieheet ylös. Nyt olimme voitolla ja Honda suoritti väsytystä. Matti hoiteli kipparin tehtäviä ja Teemun kanssa olimme vuoroin vavassa ja Rauno antoi teräviä kuusamolaisia neuvoja ja kommentteja. Katselin vapoja, mikä viehe puuttuu. Jihuu !!! Veto-vaappu, omatekemä ja ainoana pyynnissä. Violetti selkä, valkeat kyljet ja mustia pisteitä.
Se antoi viime kesänä 3-kiloisen taimenen.
Tunnin kuluttua vonkale nousi pintaan 40 m:n päässä veneestä katsomaan meitä, tuumasi, tuonne en ainakaan halua ja painui takaisin syvyyksiin. Se kuljetti meitä syvyyksissä vajaan kilometrin. Kokeilimme väsytystä suoraan vesipedon yläpuolelta, mutta se lähti heti pyrkimään veneen alle, joten päätimme pysytellä hieman sivummalla. Kala ei tehnyt mitään isoja ja teräviä pyrähdyksiä ja se väsytteli Teemua ja minua vuoron perään.
Ukko katseli touhuamme läheltä aitiopaikalta. Kumarsimme Ukolle ja kiittelimme kalasta, mikä oli virhe. Klo 14.23 viehe vain irtosi, välittömästi tunnelma veneessä lässähti ja miehet hiljenivät. Otus oli ollut kiinni vain yhdestä koukusta, joka oli hieman vääntynyt. Kyllä Inarijärvi ja Ukko sai meidät kalamiehet taas nöyriksi. Ei sieltä kaikkea niin vain oteta. No, mutta vonkale teki meistä ennätysväsytyksen, 1h 43 min, eikä se näyttänyt itse edes väsyvän. Kiitos kuitenkin Ukko tästäkin kokemuksesta, vaikka vieläkin v…ttaa!
Mikähän se vonkale oli, jättirautu vai tappajahauki?
Vesa Tolonen
Pilkkireissulla Norjassa Kongsfjordissa 9-13.4.2009
Kongsfjord on pieni 35 asukkaan kylä jäämeren rannalla 130 km Nuorgamista pohjoiseen. Kongsfjord Gjestehus ja Inarin Uistelijat aloittavat yhteistoimintaa Sinikka Ruotsalaisen avustuksella. Kiirastorstaina meitä lähti 7 hengen ryhmä tutustumaan kylään ja kalastusmahdollisuuksiin. Mukana olivat Sulo Sarre, Taina Heikkilä, Markku Junttila, Reijo ja Olli Jylhä, Teija Simula ja Vesa Tolonen. Olimme liikkeellä kahdella autolla ja mukana moottorikelkka ja reki. Kalastusluvat ostimme netistä. Moottorikelkalla saa Norjassa liikkua ilman erillistä lupamaksua ja reitiltä saa poiketa 300 m. Menomatkalla ylitimme tunturiylängön auran perässä autokolonnassa lumipyryssä, kokemus sekin. Pyryssä ajettaessa täytyy olla tarkkana Kongsfjordiin kääntyvässä risteyksessä, ettei vain löydä itseään Botsfjordista. Majapaikkanamme oli Hybelhus, jossa yläkerrassa on keittiö, ruokailuhuone, pieni olohuone ja 5 x 2 hengen huoneet. Alakerrassa 2 vessaa ja 2 suihkua.
Pitkäperjantaina ja lankalauantaina suuntasimme pilkkimatkamme kelkalla reittiä pitkin läheisille tunturijärville Hergevatnetille ja Holmavatnalle. Ne sijait- sevat kelkkareitin varressa 1,5 ja 3 km päässä maantiestä, tietä kylältä 1,5 km. Pitkäperjantai oli aurinkoinen ja vähätuulinen päivä ja antoi meille mukavasti Helgevatnetilta rautuja, suurin Reijolla 1,2 kg ja Holmavatnalta taimenta, suurin Tainalla 1,0 kg. Aluksi meni aikaa hakiessa pilkkipaikkoja, jopa maapallokin löytyi. Jäätä oli järvillä vaihtelevasti 70-120 cm, jatkovarsi kairassa oli tosiaan tarpeen. Kämpillä oli sitten illalla kalaruokaa. Mestarikokkina hääri Sulo keittämällä 3 kattilallista rautu- ja taimenkeittoa. Jälkiruoaksi Olli paistoi pari pannullista rautuja ja sitten uni maittoi. Lankalauantai oli pilvinen ja tuulinen päivä. Toukkapurkia aukaistaessa sen sisältö tyhjenee tuulessa varsin nopeasti, Olli muistuttaa. Saalis jäi edellistä päivää hieman pienemmäksi. Mutta Markku täytti silloin vuosia ja tilasimme puhelimitse tunturista perinteisen norjalaisen päivällisen Kveinesin Gjestehusista. Ruokana oli kuningasrapua ja turskaa viimeisen päälle norjalaisen kalanlaittokulttuurin mukaan tehtynä.
Ensimmäisenä pääsiäispäivänä pilkimme Kobbkrokvatnetia, joka sijaitsee tien varressa 3 km kylältä etelään. Sää jatkui lämpimänä sekä tuulisena ja rannikolta alkoivat jo kelkkakelit loppua. Järvelle oli helppo mennä kävellen. Etsimme ottipaikkoja ensin järven itäpuolelta puron suulta. Kyllä sieltä rautuja nousikin, mutta vesillä oleva järvi hankaloitti pilkkimistä. Illemmalla löytyikin sitten paras rautupaikka aivan maantien laidasta. Liukkaalla lumettomalla jäällä suoritimme naama- ja konttauspilkintää. Rautuja näkyi uiskentelemassa kirkasvetisessä avannossa, isojakin. Paluumatkalla toisen pääsiäispäivän aamuna nostelimme vielä rautuja mukaan tien laidasta.
Kaikkiaan reissu oli onnistunut ja kalaakin tuli hyvin, yli 150 kpl. Majoitus ja palvelut toimivat moitteettomasti. Kuningasravun pyynti jäi meiltä vielä kokematta. Sitä voi pyytää laiturilta syöttikoukulla. Huhtikuun loppupuolella ravut alkavat tulla mataliin rantavesiin lisääntymään. Kongsfjordin alueella järviä riittää ja pilkkikausi jatkuu jopa kesäkuun alkuun. Kesällä näitä järviä voi sitten kalastaa virvelillä. Kesällä voi kalastaa myös lohta kuuluisassa lohijoessa Kongselvassa ja merellä voi käydä juksaamassa turskaa, seitä, pallasta ja kissakalaa. Merikalastus on maksutonta. Seuramme jäsenet saavat alennuksen majoituksesta ja aterioista Kveinesin Gjestehusissa. Suosittelen tutustumista Kongsfjordin kalavesiin ja palveluihin. Meidän porukkakin aikoi lähteä uudelleen.
Vesa Tolonen.
Jättitaimen iskee!!!
Oli kesäkuun 29. päivä ja keli muuttui. Edellinen päivä oli pilvinen ja kolea.
Nyt paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta, mutta tuuli oli yhä koillisessa 3 m/s. Vesi oli +12 C ja ilma +15 C. Veneessäni olivat serkkuni Matti Martikainen (Inarilla toista kertaa) ja Teemu Poussu (ensimmäistä kertaa), molemmat Oulusta.
Laskimme vieheet pyyntiin Pielpaniemessä 14.30 ja heti iski takilaan toistakilon rautu. Suuntasimme kohti Ukonkiveä. Keli oli upea ja 15 vapaa oli pyynnissä. Ukonselkä oli hiljainen, vain muutama alamittainen kävi veneessä. Kumarsin kohteliaasti Ukolle ja sanoin: ”Anna minulle kerrankin sellainen kala, ettei tarvitse aina valehdella!” Jospa tämä nyt toimisi, olen sanonut tämän kyllä muutaman kerran aikaisemminkin. Suuntasimme Kapaselälle.
Olin ajamassa ja juttelin puhelimessa Nikkarisen Ilkan kanssa, Matti ja Teemu olivat vapavahteina veneen perässä, kun klo 17.03 räikkä alkoi laulaa. Plaanarin laukaisijasta lähti siima, jossa oli Tiuran pelti pienellä painolla. Sanoin puhelimeen Ilkalle: ”Heippa, nyt on kala kiinni!” Matti tarttui vapaan ja siima vain juoksi. Matti pyysi minua apuun ja tuumasi: ”Nyt taitaa olla isompi kala!” Otin vavan käteen ja tunsin, aika mörkö. Silloin laukesi siima takilasta ja vielä yksi siima plaanarista. Sitten alkoi tulikomennot. Ja miehistö toimi hienosti.
Jarrut kiinni ja kalat ylös. Takilassa oli kilon rautu ja plaanarissa alamittainen.
Iso kala vei ensin noin 100 m ja nousi pintaan. Heti ilmestyi taivaalle 2 lokkia ja välittömästi ne hyökkäsivät veteen kalan kimppuun. Kala sukelsi syvälle ja vei siimoja vielä 50 m. Nyt kala oli kaukana, Matti ajoi venettä ja oli pudottanut vauhdin tyhjäkäynnille ja Teemu kelasi veneen perän tyhjäksi sekä lähimmät plaanarivavat pois. Molemmille puolille plaanariin jätettiin 2 vapaa. Nyt olimme valmiit taisteluun.
Oli kulunut 15 minuuttia ja pojat kysyivät: ”Kuinka iso ?” Vastasin: ”Ainakin 3 kg.” Kala oli yhä kaukana, aikaa oli mennyt puoli tuntia ja pojat kysyivät taas, vastasin: ”Näin suurta en ole ikinä Inarilta saanut, mutta nyt on tulessa uudet siimat, lukot ja koukut, kaikki on mahdollista.”
Ajoimme syvillä vesillä ja keskellä selkää Kapaselällä ja tulimme Ukonselälle, aikaa oli kulunut 40 min, kala tuli veneen lähelle ja lähti sivulle. Matti käänsi venettä ja lisäsi kaasua, kala saatiin taas veneen taakse. Se laulatti jälleen räikkää 100 m. No, aloitetaan taas alusta…
Siima oli tiukalla koko ajan ja vapa luokolla. Minulla puutuivat kädet ja Matti ja Teemu kävivät välillä tuuraamassa. Taas jatkoin ja kala tuli taas veneen lähelle. Oli kulunut tunti ja puhelimeni soi. Matti vastasi ja Ilkka soittaa:
”Minkä kokoinen oli ?” Matti vastasi: ”Ei vielä tiedä, Vesa väsyttää sitä edelleen!”
Teemun kanssa seisoimme veneen perässä, minulla vapa ja Teemulla haavi, kun kysyin oliko hän haavinut kaloja. Teemu vastasi: ”Nyt olisi ensimmäinen kerta.”
Tuumasin, että hyvä, nyt kaikki tapahtuu juuri niin kuin minä neuvon.
Ukko näkyi ja kumarsin monta kertaa Ukolle: ”Anna nyt kerrankin minulle iso kala, kun aikaisempina vuosina olet ne aina päästänyt!”
Oli kulunut yli tunti, kun Teemun kanssa näimme tasapyrstön pinnassa ensimmäisen kerran. No siitäkös pääsi molemmilla huuto: ”Voi mahoton, onpa iso!” Taimen sukelsi ja yritti veneen ohi, Matti hoiteli venettä taitavasti kääntäen ja lisäten vauhtia, taas taimen oli veneen takana.
Upeimpia kuvia on, mitä mieleeni on syöpynyt, kun taimen kävi näyttäytymässä pinnan tuntumassa auringon kimaltaessa sen hopeiseen kylkeen.
Taimen taisteli vielä 15 minuuttia veneen vieressä. Kylki kääntyi klo 18.33 ja sanoin Teemulle: ”Nyt, työnnä haavi alle ja nosta !” Nappi suoritus, mutta haavin varsi vääntyi ja Teemu huusi: ”En jaksa !” Otin haavista kiinni ja saimme yhdessä potkivan jätin veneeseen. Sitten veneestä kuului painokelvottomia ilmaisuja kalan koosta ja alkoi voiton tanssi. Tuumasin kavereille: ”Kalastus loppuu nyt tähän ja lähdetään Inariin, eihän tuo mahdu meidän jääastiaan eikä me jakseta sitä edes syödä.”
Kiitokset Matille ja Teemulle hyvästä yhteistyöstä, kaikki meni nappiin eikä tehty virheitä. Nyt pitää soittaa Nikkarisen Ilkalle ja voihan sitä soitella muillekin kavereille. Kiitos Ukko!
Vesa Tolonen ja taimen 8,517 kg, pituus 90 cm, ympärysmitta 52 cm.
Karhuja mettäjärvellä
Heinäkuun viimeisen lauantain iltapäivä oli pitkällä, eivätkä kotihommat kiinnostaneet. Jotakin ajanvietettä täytyi keksiä, lähtisikö kalalle, lentämään vai mitä sitä tekisi? Kalastus alkoi tuntua siihen paikkaan parhaalta vaihtoehdolta, olihan ilmakin aika hyvä, tuuli oli tosin aika navakka. Ei muuta kun kalavehkeet autoon ja matkaan. Vene odotti Nellimin satamassa valmiina lähtöön. Satamaan mennessä pistäydyin baarissa munkki kahvilla. Asta paistaa niin makoisat munkit. Nellimin baarissa on aina niin alkukantainen tunnelma lauantai-iltaisin, suosittelen lämpimästi Nellimissä kävijöille. Satamassa tuuli tuntui aika navakalta, eikä Inarille lähtö enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta. Onneksi mukana oli heittokalastukseen soveltuva vapa ja vieheitä, joten ei muuta kuin kohti Kessiä ja sen lukuisia järviä ja lampia. Olihan siellä tiedossa muutama paikka, josta saa komeita ahvenia, ainakin pilkillä.
Uistin lensi kerta toisensa perään milloin kirkasvetiseen järveen milloin hieman tummahkoon lampeen. Useimmiten uistin tuli takaisin tyhjänä, eivät edes ahvenet seuranneet. Haukikin oli hieman laiskalla syönnillä. Vain joitain pieniä, alle kilon, haukia tuli. Ei yhtään kunnon jänkäkoiraa. Osasi se tämäkin kalastusmuoto vastustaa, kun sikseen tuli. No, hauen kohtalo oli aina sama koosta riippumatta… Metsäjärven kierros alkoi umpeutua, viimeinenkin lahukka oli kierretty, eikä saaliilla päässyt retostelemaan. Ahvenia tuli muutama, 200g-300g, mutta ei kunnon ahventakaan. Uistin molskahti järveen. Kelausta aloitellessani silmäkulmassa vilahti jotakin tummaa lahukan takaisella jängällä. Poro, kävi mielessäni. Onpa köyryselkäinen po… KARHU, KARHU, perkele se on KARHU ja tuli vinosti minua kohti tuulen päältä. En joutanut seuraamaan uistinta, vaan se kolahti vavan kärkeen, kun hyppäsin rannimmaisten mäntyjen suojaan. Katse seurasi karhua, joka tuli kohti järveä kuin aave, reipasta käyntiä maata nuuskien. Vasta nyt huomasin pienemmän karhun tulevan perässä. Oliko emo pentunsa kanssa? Katse haki myös epätoivoista pakoreittiä. Lähtisikö juoksemaan pakoon… Hetken järkeily pelasti tilanteen. Juoksemalla ei pakoon pääse, puuhun ei kannata kiivetä, ainut ase on puukko, joten nauti tilanteesta ja seuraa mitä tapahtuu. Tätä olit vuosia toivonut metsässä kulkiessasi, nyt se tapahtui!
Karhut tulivat järven rantaan, jossa törmäsivät minun jälkiin. Jäljet aiheuttivat välittömän valpastumisen. Emo nousi hetkeksi kahdelle jalalle, veti vainua ja katseli ympärilleen. Karhut olivat aukealla rannalla noin 60-70 m:n päässä. Siinä katsellessa päättelin pienemmän olevan eraus, koko verrattavissa suureen koiraan. Eraus ei suuremmin jälkiäni noteerannut, mutta emon käytös tarttui myös siihen. Karhut kääntyivät tulosuuntaansa. Seurasin karhuja rantamäntyjen katveesta lumoutuneena, tämä oli villiä luontoa parhaimmillaan. Ajatuksissa ristikko tapaili karhun lapaa… Karhut liikkuivat erittäin vaivattomasti, turkki aaltoili käynnin tahtiin niiden palaillessa tulojälkiään pitkin. Silloin tällöin ne poimivat jotakin suuhunsa, hillojako vai jotain muuta, se jäi epäselväksi. Emo vilkuili ympärilleen tämän tästä kuin varmistaakseen turvallisen ympäristön, epäillen kuitenkin jotakin.
Karhujen palattua hieman kauemmas, jossa ne ensin havaitsin, ilmestyi joukkoon kolmas KARHU. Se oli myös pieni, eraus sekin. EMO ja KAKSI ERAUSTA samaa matkaa, voiko luonto tarjota jotakin parempaa? Tilanteen tarkkailulle olosuhteet olivat hyvät; reipas tuuli, joka vei hajut ja peitti äänet, ja tarkkailtavana oli KARHUJA, jotka eivät pystyneet paikallistamaan minua!
Karhujen mentyä parin sadan metrin päähän tuli eka kerran mieleen kuvan ottaminen, mutta ei ollut kameraa mukana. Koitin kännykkäkameralla, mutta ei siitä saanut mitään selvää. Olisi vaikka kiikari, mutta ei. Ensi kerralla on kamera mukana!
Karhut hävisivät vähin äänin tulosuuntaansa. Karhun käyttäytyminen oli näköjään sitä kuin olettaa voi. Vaaran uhatessa poistutaan ääneti paikalta. Lienevätkö käyneet tuulen alla tarkastamassa, minkä näköinen uhka siellä vaani. Hetken päästä huomasin adrenaliinin vaikutuksen. Hieman kiihtynyt pulssi, ajantaju hämärtynyt, kädet hikosivat. Kyllä ne hieman vapisivatkin! Pienoinen jännitys tällaisessa tilanteessa lienee normaalia. Ei sitä silloin huomaa, kun tilanne on kuumimmillaan, mutta jälkeenpäin.
Karhujen mentyä teilleen ei kalastus enää tuntunut miltään. Uistinta heitellessäni mielessä pyöri karhujen kohtaaminen. Katse harhaili ympäriinsä kuin karhuja hakien… Voi v... , minä näin KARHUJA, villejä KARHUJA. 15v olen Inarin metsiä ja vesiä kolunnut ja aina toivonut näkeväni karhuja, mutta tänään minä ne näin. Muutenkin nämä olivat ensimmäiset villit karhut, jotka olen Suomessa nähnyt. Kalareissulla Kanadassa aikanaan niitä näkyi muutama, mutta Suomessa vasta nyt. Hirvenpyynnissä Kainuussa on karhu ollut haukussa muutaman kerran, kaatolisenssikin oli, mutta näkemättä ja kaatamatta ne ovat jääneet.
Pannulle ei tältä reissulta paljoa tullut, mutta voiko tämän parempaa kalareissua kuitenkaan monesti sattua? Karhujen kohtaaminen oli sykähdyttävä kokemus, joka ei hevillä unohdu, ainakaan ensimmäinen kohtaaminen. Karhut palasivat toistuvasti mieleen kotia palatessa. Täytyy odotella vielä reilu kolme viikkoa ja alkaa karhun metsästys! Mitäpä se metsämies muuta voisi suunnitella tällaisen kohtaamisen jälkeen!
Pasi Härkönen
JK. Karhu jäi kaatamatta.
6.9.08 Inarilta 7,95kg taimen
Ajelimme perjantaina mökille viikonlopun viettoon ja ilta meni perinteiseen tapaan lauantain uistelutaktiikoita suunnitellessa säätiedotuksia lukien. Selailin myös mökkipäiväkirjaa ja huomasin, että vuonna 2006 syyskuussa samoihin aikoihin kala oli ollut kovalla syönnillä kahdelta iltapäivällä. Päätimme siis olla ajoissa liikkeellä.
Lauantaina oli aurinkoinen keli, aamulla mittarissa +10 astetta, vähän länsituulta. Veden lämpötila näytti olevan 999 astetta, sillä anturi oli ollut rikki jo jonkin aikaa, mutta veikkaisin että veden lämpötila oli kymmenen asteen tuntumassa.
Suuntasimme mieheni Jarkon ja kahden berninpaimenkoiramme kanssa Viimasaarelle, jossa edellisinä viikonloppuina oli ollut mukavasti tapahtumia.Virittelimme Gulp!-salakat ja minä luotin edelleen (kuulema hieman erikoiseen) värivalintaani, jolla oli parin kilon taimenia tullut muutama. Eli lähimpään Norppaan sinivalkoinen Anchovy Special raksihuppu ja Red Belly (punamusta) salakka, painoa 20g ja vapautuspituutta 200 jalkaa. Viritin salakkaan hieman erilaisen uinnin kuin aikaisemmin eli pari nopeampaa pientä pyörähdystä ja hetken tauko. Jospa tuollainen liike ja värit saisivat ison kalan iskemään.
Kaksi tuntia meni tyhjää vetäessä. Kahdelta soi puhelin, Oulunseudun vetouistelijoiden porukkaa oli Vasikkaselällä vetämässä ja olivat saaneet juuri pari alamittaista taimenta. Totesimme, että pohjoisempana kala on tarkasti aikataulussa,mutta ehkä etelämpänä syönti alkaa pari minuuttia myöhemmin. Ja tasan 14.05 lähti minun puolelta juuri Se Norppa peruuttamaan melkoista kyytiä räikän säestämänä. Jarkko nappasi vavan ja totesi heti, että nyt on raskaampaa kalustoa siiman päässä. Saimme plaanarin veneeseen ja heti sen jälkeen kala hyppäsi sadan metrin päässä ilmaan. Se oli uinut plaanareiden ulkopuolelle ja oli toisaalta hienoa, toisaalta aivan kamalaa katsoa, kun kala ui rintarinnan uloimman plaanarin kanssa hopeisen kyljen välkkyessä auringossa. Kelasimme äkkiä plaanareita lähemmäs, sillä pelkäsimme, että veneen vauhdin lisääminen saa kalan tekemään jonkin äkkisyöksyn plaanareita kohti. Kuin ihmeen kaupalla siimasotkuilta vältyttiin, mutta seuraavaksi kala päätti lähestyä toisen puolen plaanareita. Ei muutakuin keloista jarrut auki ja plaanarit kauemmas. Siinä vaiheessa takilat ja sivuvavat oli ehditty kerätä pois tieltä ja hyvä niin, sillä yhtäkkiä kala hyppäsi moottorin perävirrasta noin kymmenen metrin päästä ilmaan. Tiesimme heti,että taimenennätys paukkuu rikki, jos Inari antaa kalan. Muistin Tolosen Vesan jutusta, että Ukonkivelle päin kannattaa suunnata ajatuksia ja kumarruksia, ja niinpä minäkin taisin kohteliaita toiveita sinne lähettää...
Pitkiä olivat minuutit, kun taimen juroi veneen lähellä tehden syöksyjä syvyyksiin. Onneksi edessäpäin oli tilaa ajella, joten mitään hätää ei ollut. Puolen tunnin kuluttua taimen alkoi näyttää kylkeään, mutta päätimme silti ottaa varman päälle ja väsytellä sen kunnolla ennen haavimista. Lopulta sain sitten kunnian haavia komean koukkuleuan veneeseen. Kaksi Berkleyn Tec vaakaa näytti painoksi tasan 7,95kg ja pituutta taimenella oli 85cm. Päätimme, että tottakai nyt uistelua jatketaan, kun kerta iso kala on syönnillään, mutta eihän siitä enää oikein mitään tullut, kun puhelimet soivat ja varmaan tukin multimediaviesteilläni hetkeksi puhelinverkonkin. Päätimme siis suunnata mökille viettämään asianmukaiset peijaiset tuollaisen isommuksen kunniaksi. Kiitos Inari, kiitos Ukko!
Riitta Pirilä
|
|
